Toimistomme tuhottiin ilkivallalla

Nimeni on Anja. Synnyin Nürnbergissä. Olen frankenilainen. Tutustuin Scientologyyn vuonna 1990 ja neljä vuotta myöhemmin menin naimisiin ja kasvatin kolme lasta.

Työskentelin perheyrityksessä. Järjestimme seminaareja ja koulutusta. Vuonna 1991 koin ensimmäisen kerran vakavaa syrjintää, kun Stern-lehdessä julkaistiin iso artikkeli. Sen jälkeen menetimme monia asiakkaita, jotka halusivat vältellä meitä, koska he karttoivat Scientologisteja. Muistan myös, kun järjestimme seminaareja. Varasimme tiloja hotelleista. Erään tilaisuuden oli määrä alkaa illalla kello kahdeksalta. Noin puolitoista tuntia ennen hotelli soitti ja sanoi: ”Ai, saimme tietää, että olette Scientologisteja. Emme vuokraa hotellihuoneita Scientologisteille.” Tarkoituksena oli siis todella tehdä elämästämme vaikeaa ja käytännössä murskata meidät.

Muistan myös, kun Junge Union -nuorisojärjestö toteutti kuukauden kestäneen kampanjan. Yrityksemme sijaitsi pienessä kaupungissa, ja sitä ympäröivissä kylissä järjestettiin iltaisin liikuntasaleissa tai kouluissa paneelikeskusteluja meitä, Scientologya ja yritystämme vastaan. Paikalle tuli yleensä 500–800 ihmistä. Kysyimme, pääsemmekö mukaan paneeliin. He sanoivat: ”Ette.” Meitä vastaan käytiin kokonaisen kuukauden kampanjaa, jonka tarkoituksena oli viedä asiakkaamme tai yksinkertaisesti sulkea yrityksemme.

Kaiken huipuksi uudenvuodenpäivänä menimme teollisuusalueella sijainneisiin toimistotiloihimme. Koko rakennukseen oli murtauduttu, ja se oli tuhottu täysin – aivan tarkoituksella. Lukitsemattomia oviakin oli potkittu sisään. Kaikki lasiruudut oli rikottu. Papereita oli kaikkialla – kaikki oli sekaisin, paikat oli todella pistetty palasiksi. Mutta mitään ei ollut viety. Sitten poliisi kirjasi kaiken. He sanoivat: ”Jos mitään ei viety, jotain on täytynyt tuoda.” Niin olikin. Sinne oli jätetty radio. Radiossa oli tietenkin salakuuntelulaite. Kun kerron sen näin, se kuulostaa aivan rikosromaanilta. Mutta kyse oli todellakin kampanjasta, jolla pyrittiin vaikeuttamaan elämäämme. Olimme esimerkiksi myyneet talon, jossa olimme itse asuneet. Ja kaksi vuotta myöhemmin ostaja soitti meille ja sanoi miehelleni: ”Tiesitkö, että koko talo oli täynnä salakuuntelulaitteita?” He olivat nimittäin remontoineet seiniä ja löytäneet salakuuntelulaitteet. Meitä oli siis salakuunneltu. Minusta on todella, todella järkyttävää tai jopa surullista, että Saksassa, juuri Saksassa, kaiken koetun jälkeen näin voi taas käydä. Että perustuslakia voidaan noin vain polkea, että ihmisiä syrjitään vain erilaisen uskonsa vuoksi.